Värien havainnointi on henkilökohtaista. Osa meistä, muiden mukana vanhempi poikani, eivät erota vihreää ja punaista, vaan ne hahmottuvat harmaina. Tämä on itse asiassa hyvin yleistä: noin joka kymmenennellä on vaikeuksia näiden kahden värin havaitsemisen kanssa. Samankaltaista värisokeutta on myös harvinaisempana muotona sinisen ja keltaisen näkemisessä. Koska väri on subjektiivinen kokemus, on siihen hyvin vaikeaa kehittää mitään objektiivisia määritteitä. Useimmiten tarvitsemme lisätermejä: kirkas keltainen, vaalean punainen, tumman harmaa. Kahden värin rajalla olemme vielä enemmän ymmällään: punainen violetti, sinivihreä, kellertävä oranssi. Rakennusselitystä tekevä suunnittelija onkin useimmiten hyvin vaativan tehtävän edessä valitessaan kohteen värejä. Uskallan väittää, että erityisesti suurempien pintojen yhteydessä epäonnistumisen pelko ohjaa helposti vaaleiden, valkoisten ja harmaiden käyttöön.
Posti toi äskettäin kolmannen numeron Taidemaalariliiton uudehkosta julkaisusta, jonka nimi on lakonisesti "Taidemaalaus". Viimeisin numero keskittyy väriin osana taidemaalarin työtä. Pääkirjoituksessaan Tiina Lamminen esittää toiveenaan, että kuvataiteilijoiden taitoja tulisi käyttää asiantuntijoina muulloinkin kuin taidehankintoja tehdessä. Kannatan häntä lämpimästi. Kun nykyisin tuntuu olevan trendinä, että jokaiseen rakennussuunnittelun pikku yksityiskohtaan alkaa löytyä asiantuntija, niin miksei myös värisuunnittelutyöhön? Tiedän, että jotkut arkkitehdit käyttävät kuvataiteilijoita apuna varsinkin vaativissa kohteissa, mutta olen aivan varma, että väriammattilaisen näkemys toisi arkkitehtuuriimme merkittävästi uudenlaista rikkautta.
Ruotsalainen NC -värijärjestelmä perustuu mm. kokeisiin, joilla väripinnoille haettiin paikkaa eräänlaisessa kolmiulotteisessa avaruudessa, jossa koordinaatteina olivat ympyrää jaetut perusvärit: kulööri ja tummuusaste: valööri. Väriä havainnoijan tuli sijoittaa näkemänsä "oikeaan" paikkaan tässä värikartassa. Havainnot koottiin yhteen ja tutkittu väri sijoitettiin havaintojen painopisteeseen. Tällä tavalla syntyi vähitellen järjestelmä, johon minut opasti opettajani, nykyisin Tampereen teknillisen yliopiston professori Tore Tallqvist ja jota olen käyttänyt jo liki kahdenkymmenen vuoden ajan. NCS on melko turvallinen, jos pysyttelee samoilla värillisyyden tai valoisuuden (tai molempien) asteilla. Järjestelmä ei kuitenkaan (tietenkään?) ota huomioon valaistustilanteita, pintojen laajuuksia, pinnan rakennetta tai ympäröivien pintojen värejä.
Elämme taloudellisesti epävakaata aikaa. Juuri nyt kannattaa sijoittaa tutkimustyöhön, josta saamme hyötyä tulevaisuudessa, kun kaikki taas maalaavat eikä kukaan ehdi miettiä. Voisiko kuvitella, että tutkittaisiin – vaikka juuri NCS–järjestelmää "neljänteen" tai "viidenteen" ulottuvuuteen täydentäen – miten erilaiset valo- ja pintaolosuhteet vaikuttavat värikokemukseemme. Testejä voisi tehdä samankaltaisesti kuin alkuperäisiä, luottaen koehenkilöryhmän kollektiiviseen kokemukseen. Kokeiden aiheita olisivat vaikkapa eri suunnista eri lämpöisenä tulevan valon vaikutus väriin, eri pintamateriaalien ja struktuurien muuntavuus jne.
Kuvataiteilija Marra Lampi kirjoittaa edellä mainitussa lehdessä keltaisesta väristä, siihen liittyvistä uskomuksista ja keltaisen kokemisesta. Hän sivuaa sekä kritisoi myös erilaisia väriteorioiden historioita. Lampi päättää kiinnostavan artikkelinsa toteamalla, että "värin oivallisin mittalaite on silmä ja sielu". Toivottavasti väritutkimus pääsee mahdollisimman pian käyttämään näitä molempia.
Esa Laaksonen
Kirjoittaja on suunnitteleva arkkitehti (friman.laaksonen arkkitehdit Oy) ja Alvar Aalto Akatemian johtaja.
Blogiin liitti:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti